— Kuulehan, Melu, menekin sinä heidän joukkoonsa huutamaan alas pappaa ja minua, vaan älä tule sitte enää minun pöytääni! — Rolf irroitti kätensä tylysti Melusta.
— Rolf, sinä et ajattele, mitä sanot!
— Liiankin paljon. Ja minä heille vielä näytän! — Rolf jätti Melun pihaan ja riensi Hallimajaan päin taaksensa katsomatta.
* * * * *
Seuraavan päivän iltapuolella oli taas suuri kokous seurahuoneen pihassa. Melu oli saapunut ajoissa ja seisoi levottomana tungoksessa. Puheet lietsoivat tulta ja vihaa yläluokkaa vastaan. Melusta tuntui kuin olisi ilma ollut täynnä veristä sumua, hätähuutoja ja tuskaa. Tulipunaiset liput roikkuivat tangoissa suorina ja velttoina peittäen valkoiset vaalilauseet, kuin olisivat tällä kertaa tahtoneet ne unhottaa ja ampua pilvistä kultaisen kotkan. Tahtomattaan seurasi Melu tungosta ja joutui yhä lähemmäksi lavaa, jonka kulmissa liput olivat. Joukossa oli levottomuutta, kuiskailtiin, tungettiin sinne tänne. Ahdinko oli kamala. Äkkiä kirkasi naisen ääni portilta: — Kasakat tulevat! — Melua pyörrytti, silmissä musteni ja ihmiset hävisivät, mutta samalla hän pääsi jälleen tajuihinsa, survasi itsensä lavan portaalle, juoksi ylös ja sieppasi lavan kulmasta lipun käsiinsä, heilutti sitä ja huusi luonnottoman kovalla äänellä:
— Kasakoita ei tule, se on pelotusta, valetta! Kasakoita ei tule! — Huutoaan hän jatkoi siksi, kunnes ihmiset rauhoittuivat, alkoivat uskoa ja kysellä.
Silloin Melu häpeissään lujui alas lavalta. Lippu liukui hänen käsistään ja jäi portaille lojumaan. Hän itse hukkui väkijoukkoon, kulki vapisevin polvin, sydän pakahtumaisillaan lyöntien nopeudesta vanhaa, tuttua tietä Härmälän tädin luo. Siellä hän sanatonna ja voimatonna lankesi tädin kaulaan ja itki hillitöntä tuskaa.
Täti silitteli päätä ja vei sohvalle lepäämään, jätti hänet yksin rauhottumaan kyselemättä, utelematta. Itse hän lähti kylälle kuulemaan, mitä oli tapahtunut.
Kun ihmiset olivat selvinneet oman pelkonsa huumauksesta ja päässeet käsittämään, että Melu oli puhunut totta, alettiin kiihkeästi kysellä: mistä sellainen huhu oli lähtenyt?
Onni Hannula nousi lavalle ja selitti sekavassa puheessa, kuinka kapitalistit ennenkin olivat poliisien apuun turvautuneet ja niillä työväkeään kurissa pitäneet. Hän kiihottui yhä selvemmin puhumaan Marckista ja jyrisevä "alas" huuto vahvisti hänen puheensa.