— Se on Hannulan ääni, — sanoi Esa. — Sanoja en erota.
Samassa huudettiin "alas Marck, piiskuri ja verenimijä!"
— Se oli Manun ääni, — sanoi Esa.
"Alas, alas!" kuului nyt sekavin äänin ja akkunaan jysähti kivi.
Marck seisoi kalpeana keskellä lattiaa asetta puristaen kädessään. Hän sävähti kiven jysäyksestä kuin joku olisi lyönyt häntä vasten kasvoja.
— Voi, pappa, tule pois toiseen, huoneeseen! — rukoili Veronika.
Marck ei kuullut. Kun toinen kivi jysähti akkunaan ja täräytti ruudun rikki, astui hän aukon luo ja ampui aseellaan ilmaan. Laukausta seurasi hurja rähinä ulkona, ja Marck horjui käydessään valkoiseen saliin.
Veronika seurasi häntä levottomana, mutta ei ennättänyt luo, kun Marck äkkiä kaatui lattialle.
Rouva Marck, Esa ja Veronika kantoivat hänet vuoteelleen ja telefonoivat kaupungista lääkäriä.
— Henrik, Henrik! — huuteli hänen vaimonsa epätoivoisena. — Henrik, Henrik, anna joku merkki, voitko kuulla? — He odottivat kaikki henkeä pidätellen. Merkkiä ei tullut.