Veronika tavoitti otsaansa. — Missä hän on?
— En tiedä, olen levoton, — sanoi Esa.
— Voi, lähdetään. Minä tulen mukaan!
— Eihän toki. Kyllä minä hänet löydän.
— Minä tahdon tulla mukaan. Voi, pappa parka! Hän ei enää minua tarvitse. Mamma, minä menen Moosesta hakemaan. Tohtori on täällä niin kauan.
Oli jo keskiyö, kun he kulkivat sokkeloisia käytäviä lyhtynsä heikossa valossa.
— Manun täytyy tietää, missä hän on, — sanoi Veronika. — Tule!
— Sinä olet rohkea. Se minun täytyy tunnustaa.
Veronika astui puolijuoksua ja kehoitti Esaa seuraamaan. Manun mökki oli tienvieressä ja Veronika astui nopeasti ovelle, heitti sen auki ja seisoi hämärästi valaistun huoneen kynnyksellä. Esa katsoi hänen olkansa takaa sänkyä kohti kumartuvaa miestä. Se oli Manu. Veronika astui lähemmäksi ja näki tyynyllä kaksi lapsen päätä. Toinen nukkui makeaa unta posket vaaleassa punassa. Toinen oli vahankeltainen, silmät sammuneet ja syvälle kuoppiinsa painuneet ja huulet elottomina hampaisiin kiristyneet. Mies sängyn vieressä lysähti polvilleen, kätki kasvot käsiinsä ja itki, nyyhki kuin herraansa sureva koira pitkään inuen.
Veronika peräytyi Esan luo ja kuiskasi: — Täälläkin on käynyt kuolema.