Tiellä he tapasivat Homperin. — Kyllä minä tielän, ketä herrasväki hakee. Maisteri on teljetty putkaa ja minä olen juuri hakenu Pitkältä avaimet ja nyt männää päästämää. Vai on patruuna kuollu, kuulin juur Pitkältä. Voi, voi tät mänöö, tät mänöö!
— Onko siellä vahdit? — kysyi Esa.
— Minuahaa ne vannotti vahtimaa ja palokelloa soittamaa, jos jokuu tulis. Ja minä lupasi. Mitäs niille hunsvoteille!
— Tietääkö Homperi, onko maisteria lyöty? — kysyi Veronika.
— Lyötykö? Eikös mitä! Nyt on ovi auki. Mooses kuuli äänet ulkoa ja rynnisti raskaan oven selki seljalleen. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.
— Esa, päästähän tuo naru auki. Ne riivatut sitoivat niin kovaan, että sormeni puutuvat, — sanoi Mooses. — Veronika, oletko sinäkin tullut? — sanoi hän rientäen vaimonsa luo. — Sinä olet niin kummallisen synkkä. Onko mitään tapahtunut?
— Marck on kuollut, — sanoi Esa soinnuttomasti. Mooses painoi Veronikan povelleen. He seisoivat hetken ääneti ja astuivat sitte vaieten Talvelaan.
* * * * *
Marraskuun seitsemäs päivä valkeni hämäränä ja kaameana. Hallimajassa oli suurlakon myrsky asettunut.
Mahtavan vainajan haamu väikkyi vielä kunkin sisäisen silmän edessä, ja tulevaisuus ja sen kultaiset toiveet häipyivät sameaan hämärään. He tunnustivat itsellensä, että Marck oli ollut suuri raivaaja, heidän kaikkien tuki ja pohjan perustaja. Hän oli torjunut kuin kallio ulkonaiset vaarat, seisonut ja jäänyt pystyyn siinä, missä muut ympärillä horjuivat ja kaatuivat. Hän oli osannut tehdä ja teettää työtä ja pitää koossa uppiniskaisia joukkoja.