— Luuleeko veli, että me täällä kaipaisimme kynäsankareita? — sanoi tehtailija Marck. — Sanomista luen päivän uutisia ja politiikkaa, mutta tehtaani hoidan itse.
— Tsaa, tsaa, tehtaani minäkin hoidan, mutta kun opinjooni käy vastaan, on se pirun paha seikka.
— Kyllä Karén on oikeassa, — puuttui kaupunkilainen sahanomistaja puheeseen. — Rahvas rääkyy ja soittaa suutaan meitä vastaan. Lyötäköön heitä omilla aseillaan.
— Sinähän kuuluit antaneen puita työväentalon rakennukseen. Kuinka tämä on ymmärrettävissä? — sanoi Marck.
— Niin, ja minä olen antanut rahaakin. Voisit itsekin hiukan hellittää, antaa perään. Roskajoukolle on tehtävä mieliksi. Anna heidän kutsua itsesi kunniajäseneksi ja ole kolme neljännestä sosialisti, niin pääset tarkoitustesi perille kaikessa rauhassa. Katsos, minulla on heidän kunniadiploominsa; kun tulevat rähisemään, näytän sitä ja pitkää kieltä. Kyllä he silloin luikkivat. — Viinatehtailija vilkutti tervettä silmäänsä, ja toinen kuivettunut oli pelkkänä viivana. Pöhöttyneillä kasvoilla ja hymyilyssä kuvastui ilkeyttä.
— Jos kansa ahdistaa viinan valmistajia, on se otollinen työ, — sanoi rovasti.
— Rovasti tahtoisi kai maahan jaoittaa kaikki väkiviinatehtaat?
— Hyvin tiedetään, että kansan aikomus on sellainen, — sanoi rovasti hartaalla äänellä.
— Minne meidän kalliit koneemme joutuisivat? Niissä on paljon rahaa kiinni.
— Minne ihmisten sielut joutuvat? Ne sentään mielestäni ovat kalliimmat?