Toinen, vaaleampi nuorista ylioppilaista, punastui hiukan ja sanoi sävyisästi:
— Voisinhan minä. — Samassa välähti hänen haaveilevassa katseessaan valoisa into ja tahtomattaan suoristi hän hoikan vartalonsa rennosta asennosta.
— Huomenna sinun pitäisi puhua nuorisoseuran juhlassa, — muistutti toveri.
— Eihän se estä.
— Niin, Mooses, tämähän kuuluu sinun profeetallisiin tehtäviisi.
— Eikö hän teidänkin mielestänne, Ruhala, ole oiva profeetta. Viime vuonna piti tuiki kiivaan puheen teille omasta talosta ja ennasti ja manasi, että sen pitää nousta ja nyt se nousee.
— Älä nyt liioittele Esa, — sanoi Mooses pyyhkien lakkinsa lipusta pölyä ja sen sisäreunasta hikeä. Tumma, ruskea tukka valahti otsalle ja peitti runsailla poimuilla sen kaareuden. Silmien haaveellista ilmettä vahvisti väreilevä, soma suu, viiksen alkujen varjossa. Hän oli kehittymäisillään nuorukaisesta mieheksi, ja liian hoikka vartalo pyrki taipumaan eivätkä leveät hartiat aina pysyneet suorina. Hänen pukunsa oli moitteetonta kaupunkilaiskuosia ja hyvin huoliteltu, sujui somasti taipuisaan vartaloon, mutta kulunut se oli.
Hänen toverinsa, Esa, oli suurikasvuinen, huolettomasti puettu, takki liian pieni, housut lyhyet ja urheilupaita kiristetty tiukasti kaulaan. Maalaisräätälin kuosi oli oikea kehys tälle mieheksi kehittyvälle, jonka suun ympärillä aina väreili leikillisyys ja silmissä välkkyi veitikkuus.
— Oletteko ajatellut, Ruhala, mistä työväelle puhuisin? — kysyi
Mooses.
— Olkoon se teidän asianne, — sanoi mies portailla yhä hymyilevänä katsellen nuoria miehiä.