Suuri, väljätakkinen mies, jota Esa ja Mooses ensiksi olivat puhutelleet, läksi omalta portaaltaan astumaan laakson toista harjua kohti.
— Manu on paljon tehnyt päiviä talolla, melkein yksin hakannut kivet, — sanoi Ruhala. — Muuten hän on aina riidassa koko maailman ja itsensä kanssa.
— Niin ja muijansa kanssa, — lisäsi Esa.
— Muija on perin hyvä, vaikkei se estä häntä selkäänsä saamasta. Ei maar, hyvästi nyt, pitää mennä sahaan.
Mooses ja Esa astuivat pölyistä tietä.
— Katsos tuonne! — huudahti Esa. Tiellä oli rattaat ja hevonen edessä ja rattailla suuri sammio, josta tuuli toi sillin tuoksua. Heidän hyvä tuttavansa, vanha, kuuro Homperi oli noussut pyörän kapalle, katseli sivuillensa ja koppasi sillin hännästä hyppysiinsä. Hevonen seisoi korvat niuhollaan ja potki äkäisesti paarmoja mahansa alta ja yritti purasta Homperia hihaan, kun hän sivuutti.
— Kas, kas, aika vossin sainkii, hullu kun en ottanu kahta! — jutteli ukko mennessään.
— En suuresti erehdy, jos sanon, että Homperi himoitsi luvattomalla tavalla toisen tavaraa, vanhaan tapaansa, — sanoi Esa. Samassa tuli omistaja maantielle, sieppasi sillin Homperilta ja roiski sillä ukkoa poskille. — Tuoss' on sinulle kaksi. Vai viet varkain! — Homperi nuoli hyppysiään ja pyyhki kämmenin poskiaan hyvin tyytyväisenä ja katseli silliä, kun se vaelsi oikean omistajansa kädessä sukunsa pariin. Pojat seurasivat Homperia raitilla. Telefoonipatsaissa oli kirjoitettuja ilmoituksia sunnuntain kokouksista ja juhlista. "Kaikki työväki mukaan!"
— Mitäs tää ailanseiväs täss' lopuss' merkittee? kysyi Homperi pojilta.
— Se huutaa Kivistömäelle kaikki Homperit ja Komperit, kupparit ja kapparit, — huusi Esa.