— Ja Esat ja vesat, — sanoi Homperi sivulta muljauttaen poikiin. —
Mitäs siell' mäell' tehlään?
— Ollaan raittiita ja sivistytään, — huusi taas Esa. Ukon silmissä kiilsi lystikäs veitikkuus, mälli siirtyi sukkelasti poskesta toiseen ja samassa hän roiskautti pitkän ruskean syljen. — Mistäs rapakkokaa kuivalle mäelle tulis? eihää tääll' saa juolaksee eles kaunaist' kaljaa koko Hallimajass'!
— Kyllä pian saa, Karéni rakennuttaa oluttehtaan. Mitäs Homperi siihen sanoo?
— Aprikoin vaa, että sopis mennä Karénille työhö.
— Silloin ette saa ikinä minulta tippaakaan karvasta, vaikka olisi millainen polttava mato sisällänne!
— Minä menen vielä metsään, — sanoi Mooses katsoen kelloaan. Hän astui valtatietä vainioitten keskellä ja saapui pian metsänrantaan, jossa maantiestä erosi kapeampi metsätie. Veräjällä oli suuri, mahtava koivu ja sen kuoressa monenmoiset halkeamat, rosot ja viillokset, myrskyjen ja lemmettömien ihmisten kolhimat, jotka se oli vuosikymmenet kestänyt ja yhä korkeammalle latvansa nostanut ja leveämmälle oksansa levittänyt. Mooses istui sen varjoon ja mietti. Tästä oli hänet löydetty pienenä pahasena sinä vuonna, jolloin kuumetauti oli kulkenut kautta kylien ja kaupunkien, kaatanut paljon köyhiä ihmisiä. Arveltiin jonkun sairaan äidin kuumehoureissaan heittäneen lapsensa hankeen ja itse juosseen tietämättömiin. Näin oli Mooseksellekin kerrottu, eikä kukaan hänen äidistään sen enempää tiennyt; ainoana merkkinä isästä oli valokuva. Luultavasti oli äiti tuntemattomana kuollut jossain sairashuoneessa. — Pukki sinut on pujahuttanut kalliolle, — oli Esa kerran sanonut. Se sattui nyt Mooseksen mieleen. Hän hymähti ja tunsi olevansa irtonainen, jota ei synnynnäinen nivel liittänyt yhteiskuntaruumiiseen.
— Hei, Mooses! — kuului tytön ääni metsästä. — Tulehan auttamaan minua. Tämä kivi on niin äärettömän painava! — Metsiköstä ilmestyi nuori tyttö, jonka teerenpilkkuiset kasvot hehkuivat ponnistuksesta, nykeröinen nenä nostautui käskevästi ja soma, pikkunen suu nyrpistyi, kun ei Mooses heti totellut. — Tästä tulee kivi Tuhon haudalle, oikein jykevä ja soma. Tule nyt! — Kivi saatiin puun juurelle, ja tyttö istui kuumissaan siihen huohottamaan.
— Oletko nyt tyytyväinen? — kysyi Mooses.
— Etkö sinä muka ole? Oikeastaan sinun pitäisi, sillä eihän Tuho minua löytänyt, vaan sinut. Vaikka ethän sinä Tuhosta ollenkaan pitänyt.
— Mistä sinä sen päätät?