Illalla riisuessaan sanoi Veronika: — Tiedätkö sinä jotakin
Mooseksesta? — Äänessä oli Almasta uusi sointu, hellä ja utelias.
— Hänellä näyttää olevan erinomainen lumousvoima. Kaikki hänestä pitävät. —
— Oikein onnen prinssi. —
— Häneltä puuttuu vaan prinsessa. — Veronikan sormi osui vahingossa neulaan.
— Siitä, kuinka hänet lapsena löydettiin, on kummallisia juttuja, — jatkoi Veronika.
— Onko hänet löydetty? No, se vaan Tuhkimosta puuttuikin.
Kuninkaallisuutta on hänessä kylliksi. —
— Kerran, myrskyisenä talvipäivänä hänet löydettiin tienvierestä. Kerrottiin, että sudet olivat ryöstäneet lapsen jostakin ja sitten hätääntyneinä heittäneet. Härmälän koira oli ulvonut ja hyppinyt ihmisten kimppuun, vetänyt vaatteista ja taas juossut maantielle. Lopulta Härmälän emäntä meni katsomaan ja löysi suurisilmäisen pojan lumihangesta. Emäntä uskoi, että Jumala oli hänelle lähettänyt lapsen, otti sen omakseen ja hoiti. Mamma on minulle tästä kertonut. Hänkin olisi ottanut Mooseksen, mutta eihän mammasta — — —.
— Silloin olisi hänestä tullut ylimys! —
— Olenko minä ylimys? — kysyi Veronika tosissaan.
— Mieti itse. Hyvää yötä.