Hän pääsi pian vaatteisiinsa ja riensi alas. Siellä oli pidetty hartaushetki, ja luokat olivat täydessä työssä.
— Sinä saat opettaa tänään kaunokirjoitusta ja pitää sen aineen vastakin hallussasi, jos haluat, — sanoi Alma hänelle.
— Jos vaan osaan.
Veronika oli aikonutkin kysyä, eikö hänkin voisi jotakin tehdä.
Ilokseen hän huomasi, että Mooses opetti sisälukua.
Veronika kulki miehestä mieheen, otti valkoiseen, pieneen käteensä kankeat kourat ja ohjasi koukeroita vetämään. Monet teräskynät siinä katkesivat, ja väliin puinen varsikin risahti poikki kovien hyppysten välissä. Mutta nuoren tytön kevyt kosketus sai raskaat kourat varovasti tarttumaan heikkoon aseeseen ja piirtämään siloisia viivoja.
Mooses seisoi samassa huoneessa hajamielisenä luokkansa edessä,
kuunnellen yksitoikkoista lukemista kuin kaukaa tulevaa ääntä.
Oppilaat, nuo suuret miehet ja naiset, olivat hänelle kuin varjoja.
Hänen sielunsa liikkui muualla.
Selvästi hän tunsi Veronikan itsessänsä, jokaisen hänen liikkeensä ja hiljaiset sanansa oppilaille. Lopulta Mooses riuhtasi itsensä irti lumouksesta, luki itse luokalle ja kertoi mukaansa tempaavalla elävyydellä.
Veronika kulki äänettömin askelin Mooseksen sanojen soidessa. Hänen oli hyvä olla sen äänen siivillä. Kaikkien kasvoilla heijastui hymy.
Iltasin jatkettiin työtä kokouksissa, yhdistyksissä, iltamissa ja kirjastossa.
Alma istui puheenjohtajana ja Mooses tai Veronika kirjurina. Usein oli
Esakin mukana.