Veronika oli alakuloinen, toisinaan iloinen, toisinaan hajamielinen.
— Mikä sinua vaivaa? Etkö tahtoisi lähteä kotiin lepäämään? — kysyi
Alma.
— Minä en voi mennä kotiin nyt.
Alma katsoi häneen pitkään.
— En voi olla samoin kuin ennen, toimeton ja vieras omassa kotiseudussani. Olen täällä oppinut — —.
— No, voithan sielläkin. Se olisi jotakin!
— Kotonako? En, siksi olen vielä puolivalmis. Minä en tiedä, voinko tositeossa sietää köyhiä ja raukkoja. Täällä kaikki ovat toisenlaisia, parempia, kehittyneempiä.
— Luulottelua. Lähdeppäs vaan heidän koteihinsa.
— Minua pelottaa.
— Aina vieläkin — — —.