— Niin, toisinaan täälläkin, kun tunnen heidän vaatteistaan leviävän ilkeän likaisuuden hajun, voin pahoin, innostukseni tukehtuu, tekisi mieleni juosta pakoon.
— Aristokraatti.
— Minä en voi sietää rumuutta, en likaisuutta enkä huonoutta, vaikka tuhat kertaa ylimykseksi sanottaisiin. Sitte minä olen ylimys, koko olemukseltani ylimys!
— Etkö sinä ymmärrä, etteivät kaikki köyhät ole syypäät omaan huonouteensa? Etkö sinä usko sortoa, vääryyttä maailmassa olevankaan, heikkoja ja hyviä poljettavan, konnia ja tyranneja käsin kannettavan? — Alma alkoi tulistua.
— Myönnän ja uskon, mutta samalla vaadin jokaiselta sen verran omaa voimaa, ylpeyttä ja älyä, että heittää sortajat edes omasta niskastaan, ellei ulommaksi ulotu!
— Jaa, jaa! Tekisi mieleni melkein sanoa, ettet sinä ymmärrä sitä soittoa, jonka mukaan täällä liikutaan.
Veronika vastasi sävyisästi:
— Ehken ymmärrä, tai ehkä kuuntelen siinä jotakin salaista, uutta sointua. Sinä käsität sen vakavan, hartaan, virren tapaisen sävelen. Minä kuulen siinä jotakin muuta.
— Mitä se muu olisi? — Alman äänessä oli väsymystä. Se seurasi hänessä usein kiivastusta. Hänestä oli vastenmielistä keskustella näistä asioista kaikkein lähimpiensä kanssa. Hän eli aatteissaan, teki työtä, tarttui hyviin vaikutelmiin, milloin ikinä ne ilmestyivät, vei muut mukanaan, sytytti ja lietsoi, kunnes tuli oli täydessä liekissä. Silloin hän sen jätti muitten hoidettavaksi, vetääntyi syrjään, kärsi tuskin kuulla siitä, mitä oli tehnyt tai miksi oli tehnyt.
Syynä tähän oli sekin, että hän jo silloin eli uusissa vaikutelmissa, toimi toisissa yrityksissä, jotka tykkänään veivät hänen huomionsa ja työnsä. Hän eli koko olemuksellaan siinä hetkessä, joka oli kulumassa, ei katsonut taakseen eikä ennättänyt hetkeksikään jähmettyä suolapatsaaksi.