— Se muu, jospa sen tietäisin! — sanoi Veronika. — Minä en sitä tiedä, vaan tunnen hämärästi. Siinä uudessa sävelessä on iloa ja voiton vaatimusta, voimaa, ei alistumista.
— Niin sitä laulaa niin kauan kuin on vahva ja nuori. —
— Sinä olet itse nuorista nuorin!
— Kuulehan Veronika, lähdetään heidän koteihinsa. Se olisi sinulle terveysjuomaa.
Veronika kävi tuskaiseksi. Posket paloivat ja sydän löi kuin ahdistetun linnun. Alma katsoi häneen.
— Siinä se nyt on sinun rohkeutesi ja iloisuutesi. Et jaksa nähdä kurjuuden vaipasta edes kulmaa nostettavan, saati sitte repäistä koko verhoa syrjään, katsella pahaa ja rumuutta vasten naamaa. Pelkäätkö sen tarttuvan vai miksi kammottaa?
— Se pistelee minua, tekee kipeäksi, se on — — — inhottavaa! — Veronika tunsi niin elävästi mitä sanoi, että vedet kierielivät poskille.
— Voi, lapsi parka, olet sama kuin pikku tyttönä. Sinä tahdoit käydä paljain jaloin, mutta hiekka pisteli, istuit polulle ja itkit. Sinä tahdoit leikkiä ryöttäisten pikkuvillien kanssa, mutta kun ne katselivat sinua likaisin naamoin ja punareunaisin silmin, kauhistuit sinä ja kätkit kasvosi minun hameeseeni.
— Jotain sellaista tunnen nytkin, mutta nyt minun täytyy leikkiä heidän kanssaan. Nyt minä tahdon! — Veronika puhui hiljaa, mutta varmasti.
Hän oli säteilevän kaunis vaalean harmaissa turkiksissa. He astuivat esikaupungin pääkatua ja kääntyivät kasarmimaiseen rakennukseen, jonka akkunat ammottivat mustina ja verhottomina. Porras oli lautakomeron sisällä ja johti välihuoneeseen, josta useat ovet veivät kamareihin. He avasivat yhden oven ja olivat vähällä töksähtää tunkioläjään oven edessä. Nuorekas nainen hieroi perunoita kivivadissa pöydän ääressä. Lapset syöksivät tulijoita vastaan ja huusivat: