— Päijää! — ja hypistelivät Veronikan hienoja vaatteita likaisilla sormillaan.
— Antakaa viispenniä!
Alma karkoitti heidät luotaan, mutta Veronika ei voinut. Hän väitteli levottomana ja tyhjensi heille kukkarostaan pikkurahat.
— Minulle on sanottu, että elätte sen Hallimajan Manun kanssa, vaikka teillä on mies ja hänellä vaimo, — sanoi Alma.
Nainen heitti perunavadin pöydälle, nykäsi vyötäreille käärityt helmat alas ja alkoi puhua vinhaa vauhtia:
— Tietäähän neiti, että minä kuulun ulkotyöväen naisten ammattiosaston komiteaan, eikä sinne kaikkia hulttioita oteta. Niitten pitää olla siivoja ja luotettavia ihmisiä ja semmottia, jotka jotakin ymmärtää ja tekee eikä kaikenmaailman — —. Mutta se on sellaista laitaa, että sitä kateutta on niin monenlaista. Ja sitä saa palkaksensa sellaisesta työstä, kun toisten eteen tekee. Vai rupeisin minä tässä huonosti elämään, niinkun se Mäkiskä elää ja syöttää livekiveä lapsilleen ja sitte syyttää — — —.
— No, no, eihän kukaan syytä, — katkaisi Alma. Veronika näki sängyssä likaisen, kalpean lapsen.
Se katseli häntä suurin, suruisin silmin kuin ilmestystä, silmää räpäyttämättä. Veronikaa kouristi ja hävetti. Hän häpesi itseään, Almaa, naista, koko ympäristöä.
— Tässä on teille viikkorahanne, — sanoi Alma.
— Jos huone ensi kerralla on siistimpi, samoin lapset, saatte pitää viikkorahanne, muuten ei. Hyvästi nyt, pikku mettiäiset!