Veronika olisi tahtonut lyödä tuota naista, joka puhui lapsestaan kuin kissasta.
— Mutta kuinka te voitte jättää livekiviliuosta avonaiseen astiaan niin, että lapset sen saavat? — sanoi Alma.
Naisen olennossa oli samaa, mitä näkee piiskatussa koirassa, kun se heittää katseen herraansa.
Hän laski lapsen sänkyyn, mutta se alkoi valittaa, kurotti käsiään ja huusi. Se painui äidin rintaan, itki, vääntelihe. Äiti torui hempeästi, äreästi, veti luokseen, irroitti itsestään. Mikään ei auttanut.
— Näin se huutaa vähä väliä, yötä ja päivää. Ei se Aili näin.
Hiljaisena se kuoli.
Vaimo oli yhä tyyni, ääni aina tasainen. Siinä hän istui kuin arvoitus, kuin kysymys: Missä on syy, että näin on?
— Siinä hän istuu taipuneena taakkansa alle kuin hoikkavartinen koivu lumen painamana, — ajatteli Veronika. — Voisiko hän nousta, jos kevät sulattaisi jäisen taakan, vai onko ydin vialla? — Veronikaa pöyristytti se viittaus, jonka toinen nainen oli tehnyt.
Lapsi rauhoittui jälleen. Veronika säpsähti.
Sillä oli sama surullinen, suuri katse kuin äsken toisella. Sama läpikuultava laihuus ja kalpeus.
Veronika ei ymmärtänyt, että se oli kuolema. Häntä se vaan kouristi kuin kylmä, luiseva koura.