Alma antoi viikkorahat, ja hiljaa he poistuivat.
* * * * *
Veronika oli entistään alakuloisempi monta päivää.
— Minä en mielelläni puhu näistä asioista, — sanoi Alma eräänä päivänä, — mutta tuntuu siltä kuin täytyisi nyt puhua. Sinä takerrut muuten umpisolaan. Kuule, mitä sinä nykyään ajattelet?
— Minä vaan ajattelen, että elämä on koraalia, syvää ja valittavaa.
Minä alan kuulla, sen sointua. — Veronika puhui kuin itselleen.
— Tahtoisin langeta polvilleni ja pyytää anteeksi, enkä tiedä kuitenkaan, mitä pahaa olen tehnyt. Minä häpesin heidän luonaan kaikkea, itseänikin, olin kuin kahleilla sidottu. Kaikki se uusi ja voimakas, josta olin niin varma, jota luulin kuulevani — — ehkä se nyt vaikenee.
He istuivat Alman pienessä sohvassa, ja Alma painoi Veronikan pään olalleen, silitteli hiljaa päätä ja puhui kuin äiti.
— Sinun sydämessäsi herää rakkaus monine sointuineen, naisen suuri ja pyhä tunne elämän lapsia kohtaan. Sinä tunnet tuskaa, itsekkäisyytesi väistyy. Kohta unhotat oman elämäsi soitannon, alat kuunnella lapsen sydämen lyöntiä, laskea hänen valtimonsa nopeaa tai heikkoa tykytystä. Sinä vedät sen povellesi, alat hoitaa sitä sielusi lämmöllä ja nuoruutesi tulisuudella. Sinä heräät.
He istuivat hetken vaiti. Alma jatkoi:
— Olen usein ajatellut ja surkutellut niitä naisia, joitten sydän ei koskaan herää, vaan nukkuu omassa nupussaan. Minusta tuntuu kuin en voisi hengittää, en hetkeäkään elää, jos pitäisi jäädä siihen, missä on, ei saisi olla auringossa, ei hedelmöittyä sisimmässä olennossaan yhä uudestaan ja uudestaan, vaan pitäisi nuppuna mädätä ja mennä tyhjänä ijäisyyteen! — Veronika nosti päätänsä, asettui päin Almaan ja nyökkäsi.