— Sinun nuppusi avautuu aikaiseen, siksi tunnet kipua. Sydänlehtesi ovat vielä liian hennot keskipäivän polttavan auringon suudeltaviksi.
— Puhu vielä, — sanoi Veronika lapsellisesti. Sinun sanoillasi on parantava voima. Tiedätkö, minun elämäni seinään on taas ilmestynyt akkuna. Kerran ennen tapahtui minulle samoin!
— No?
— Se oli vaan kerran Kivistömäellä.
— Mooseksen puhe?
— Ei, vaan kerran, kun pappilassa olin Heikin kanssa väitellyt
Jumalasta.
— Niin silloin? — huudahti Alma ja nousi sohvalta.
— Silloin sortui jotakin minussa, olin tuskassa kuin äsken, vaan aivan odottamatta, itkettyäni avautui suuri akkuna elämäni seinään. En enää oikein osaa kertoa, kuinka oli, mutta äkkiä huomasin iloitsevani. Olin suuren, ijäisen Jumalan pienen pieni hiukkanen. Niin olen aina vastedeskin.
* * * * *
Joulu oli jo lähellä, kun Esa eräänä iltana tuli Helyn kanssa kirjastoon.