— En minä voi ottaa kokoelmaani muita kuin miespuolia, — sanoi Esa.
— Kyllä minä otan naispuolet, — lupasi Hely. Ja niin Mandakin pääsi vieraille maille Hallimajaan.
Keltaisen kaapunsa ja aurinkopaperin hän tahtoi mukaansa.
RAUTATIEVAUNUSSA.
Hämärissä aamulla Veronika ajoi asemalle, osti lipun toiseen luokkaan ja haki itselleen paikan. Hän tuli liian aikaiseen ja odotteli toisia. Lähtöaika tuli yhä lähemmäksi eikä ketään kuulunut. Silloin hän äkkiä lensi punaiseksi.
— He ovat tietysti kolmannessa luokassa, — sanoi hän itselleen melkein ääneen, kokosi tavaransa ja kiirehti vaunujen läpi.
— Hei tänne, tänne! — huusi Hely vaunun nurkasta, jonne he olivat tungoksessa tilansa saaneet. — Tule pian, kun ei kukaan tahdo uskoa, että meitä on neljä. — Hely oli iloinen ja kukoistava ruskeassa turkissaan, veti kaikkein katseet itseensä ja heijasti oman olentonsa raittiutta ja kauneutta ympäristöönsä. Häntä katsellessa tuli hyvä olla ja teki mieli hymyillä. Pieninkin seikka hänen puvussaan ja matkatamineissaan sai värityksensä ja oman hauskan leimansa hänestä. Naiset ihailivat hänen lakkiaan ja kaulustaan ajatellen: juuri tuollaiset minäkin hankin. He eivät tahtoneet myöntää, että juuri sellainen oli Helyllä kaunista. Kellä tahansa muulla se olisi ollut pelkkää ruskeata nahkaa.
Veronikaa hyristytti. Hän veti päänsä hartiain väliin ja pujotti kätensä pehmeään puuhkaan.
— Voi pikkusta, kun on uninen! — sanoi Esa ja jäljitteli Veronikan hyristystä. Veronika naurahti ja oli tyytyväinen.
Ovia läiskittiin, käytävällä tungettiin ja likistettiin, kiisteltiin paikoista ja heitettiin tavaroita hyllyille.