Marck nousi pöydästä, kääri ruokaliinan tyynesti kasaan, katsoi musertavasti kerran Veronikaan ja lähti huoneesta. Äiti ja tytär istuivat äänettöminä uskaltamatta katsoa toisiinsa.
— Vai semmoisena sinä tulet kotiin, uhka mielessä. Tiedätkö, että papan sydäntauti on yltynyt viime aikoina ja käynyt vaaralliseksi, — sanoi äiti matalalla äänellä.
— Sitä aavistinkin, hän on vanhentunut ja käynyt huonoksi.
— Ja kuitenkin sinä — — —.
— Niin, mamma, minun sydämeni on sairas tästä, mutta minä kuulun heihin, minä en voi enkä tahdo peräytyä. Minun omatuntoni on heidän puolellaan.
* * * * *
Erottuaan toisista asemalla, harppasi Mooses matkalaukkuaan kantaen jalan kotiin päin. Majat tien varrella olivat hänen mielestään entistään matalampia ja tehdaskin vaan kohtalainen rakennus. Kuinka hän olikin sitä pitänyt niin suurena ja nujertavana! Mooses hymähti omia kiivastelujaan; tuntui kuin olisi siitä jo ollut kymmenen vuotta. Eihän siitä kuin vähä toista…
— Joko sinä nyt jouduit? — huusi täti ja töksähti lyhdyn luona eteen. — Luulin vielä junalle ehtiväni ja ajelin Melua mukaan, vaan eihän se — — —. Mutta kuinka sinä olet kolistunut ja tullut mieheksi! En olisi varmasti pimeässä tuntenut, ellen olisi nähnyt vanhaa kapsäkkiä. Se on mennyt luttuun, näen mä. Ja palttoosi on sama musta. Kuinka se enää mahtuu päällesikään? Voi sentään, voi, että sinä nyt taas olet kotona! Vaan kuinka kauan?
— Mitähän sitä täälläkään?
— Kuinka sinulla rahat ovat riittäneet, kun et ole kotoakaan?