Täti avasi oven, ja Mooses hämmästyi nähdessään hienon, uudenaikaisen huoneen, sen vaaleanpunaiset seinät, samanväriset matot ja huonekalut. Somat, ilmakkaat harsoverhot, punainen varjostin lampussa, kaikki hiveli silmää, oli kodikasta ja somaa.
— Miten teillä on riittänyt näin suuriin laitoksiin? — kysyi Mooses ihmetellen.
— Ei ole ketään koulussa. —
Mooses jäi seisomaan suu ammollaan, silmät leveinä.
— Ei ole ketään koulussa, — toisti täti.
Ei ole ketään koulussa! Siinähän se oli tuo vanha pöpö. Se oli sittenkin suuri totuus, minkä täti oli kyynelissään vuodattanut heidän nähtävilleen joka kerta, kun syksyllä kouluun mentiin. Täällä hän oli penni penniltä haalinut kokoon ne rahat, joilla koulua käytiin, asunut ruokahuoneen sopessa, ettei puita suotta kuluisi, nukkunut oljilla ja syönyt suolaista sianlihaa ja perunoita ja juonut kahvi tilkan päälle. Aina samaa matalamajan yksitoikkoista elämää elänyt. Hän olisi voinut elää aivan toisin, ellei olisi kouluttanut häntä, löytölasta, ja oikullista veljentytärtä.
Täti tarkasteli korkeata peilinlasia, laapasi sitä ruskealla kädellään ja sai pölyä.
— Voi, voi sentään, kun ei se Melu opi pitämään siistiä huoneessaan. Komeata pitää olla ja hankkia ja laittaa se osaa, vaan ei siivota. — Täti meni omaan kamariinsa, ja Mooses istui hänen viereensä kiikkutuoliin. Hänen teki mieli silittää tädin harmaata tukkaa, vaan eihän sellainen tullut kysymykseen heidän kesken. Täti ei ollut kertaakaan hyväillyt häntä taikka Melua, eikä Mooseskaan muistanut koskaan tunteneensa hellyyden oireita jotka hyväilyä kaipasivat. Mooses hymähti.
— Lieneekö tämä uusi komeus syynä herraskaisiin tunteisiin vai mikä, mutta minun teki juuri mieli silittää tädin tukkaa, — sanoi hän nauraen.
— Mitäs nyt vielä! — Täti meni kiiruusti keittiöön.