— Joko Mooses on tullut? — kuuli hän Melun kysyvän. Ääni oli tuttu, vaan ei kuitenkaan sama kuin ennen. Sisään astui Melu. Se oli Melu, vaan ei sama kuin ennen, pitempi, hoikempi, valkoisempi ja kauniimpi Melu kuin ennen.
— Tervetuloa kotiin! Oletpa sinä miehistynyt. —
— Aina ajan mukana. Te olette ruvenneet täällä komeiksi ja uudenaikaisiksi.
— En olisi mitenkään voinut maleksia vanhassa harakan pesässä enää toista talvea. Sinulla kai on ollut hyvin hauska tämä viimeinen vuosi. Kuuluit esiintyneenkin ja ihastuttaneen pääkaupunkilaisia.
— Kuule, mitä sinä puuhaat täällä? — keskeytti Mooses.
— Kysy sitä, en itsekään tiedä, kuinka aikani liukuu. — Melun silmissä välähti, kasvoille pulpahti puna, ja vartalo singahti suoraksi kuin taipeesta päästetyn nuoren koivun. — Minä tahtoisin päästä Helsinkiin! — huudahti hän heilutellen töyhtöhattua kädessään.
— Eihän se olisi hullumpaa. Sinun pitäisi oppia jotakin.
— Ei, minä tahdon elää, elää täysin siemauksin. Nauraa, laulaa, tanssia ja — — —.
— No, sitähän voi täälläkin tehdä, — sanoi Mooses hymyillen.
— Täällä! Voi taivasten tekijä! Kenelle täällä itseään pukisi, olisi kaunis ja — — —? Lehmille, lampaille ja ehkä tehtaalaisille!