— Sinä kai tunnet Rolfin? — Mooses heitti kysymyksen nähdäkseen, miten se Meluun vaikuttaisi.
— Ei yksi pääsky kesää tee! — huudahti Melu niin keveästi, ettei Mooses tullut viisaammaksi. Hän ei nähnyt, kuinka kyynel nousi Melun silmään, kun hän kiirehti omaan kamariinsa, heitti hattunsa huolimattomasti sohvalle, risti kätensä selän taa ja hyräili hampaitten välistä.
Pitkät on päiväni, raskahat on yöni, kyynelet lohtuni, murhe mulla työni.
Sävel katkesi, ja täydellä, heleällä äänellä hän lauloi niin, että
Moosesta vihloi:
Ennen soisin oman kullan
Vaikka alle mustan mullan…
Senkin hän katkasi ja juoksi Mooseksen luo.
— Kuule, sinä voit viedä minut Helsinkiin. Olisin jo aikoja sitte mennyt viime talvena, vaan en oikein arvannut. Se on suuri kaupunki, ja siellä on — —
— monenlaisia vaaroja, — lisäsi Mooses.
— Enhän minä ole lapsi, joka mörköjä pelkää. Ei, minä tarkoitan, siellä on kai vaikea päästä hienon maailman mukaan eli oikeammin sellaisten, jotka oikealla tavalla ymmärtävät päästä irti maasta.
— Sinä olet osaksi sama Melu kuin ennenkin ja lisäksi olet kai saanut Rolfilta — — —. Minä en voi auttaa sinua. En ole irti maasta enkä kuulu hienoihin.