— Ja sinä olet sama, vanha Mooses, suurprofeetta, joka et välitä ylhäisistä etkä maallisista, tahdot elää hunajalla ja heinäsirkoilla, kymmenistä käskyistä ja herran hengestä! — Melun silmät säkenöivät, kuopat poskissa syvenivät ja heleä nauru soi. Se helisi ja liverteli, kunnes Mooseskin siihen yhtyi. Melu tarttui tuolin selustaan, alkoi tanssia wiener-valssia ympäri lattiaa, kevyesti, liitelemällä. Nauru upposi valssin säveleeseen. Melu pysähtyi Mooseksen eteen ja heitti tuolin.
— Osaatko sinä?
— Miksikäs en.
He tarttuivat toistensa käsiin ja tanssivat täydestä sydämestä, kunnes hengästyneinä pysähtyivät, ja Melu jatkoi:
— Katsos, profeetta voi halveksia ylhäisöä, mutta mitä minun tapaiseni voi? Ellen kuulu ylhäisöön tai siihen vapaaseen, täytyy minusta tulla poroporvari. Sellainen, joka syö vatsansa ylen täyteen, makaa höyhenillä, juo olutta ja rötköttää sohvalla, lyö täyteläistä rahasäkkiään ja röhkii!
— Joku välimuoto sentään lienee olemassa.
— Välimuodoista en minä huoli. Minä tahdon ihanteeni ehdottomana ja kokonaisena. Sen pitää olla "joko — taikka". Minä tahdon elää; minun täytyy saada elää tinkimättä! Rolf on kertonut, kuinka pitää elää ja nauttia. Kukkia silloin, kun aurinko paistaa ja terälehdet ovat aukeamaisillaan; tuoksullaan täyttää ilma; huumata ja huumautua kuin päiväperhonen; tehdä nuoruudestaan ihana kesä, jota vanhanakin muistelee!
— Kuulehan. Melu, oletko sinä koskaan ajatellut, millaista elämää täti ja nämä muut täällä elävät? — kysyi Mooses vakavasti.
— Ei minun asiani ole ajatella, miten muut elävät. Minä itken jokaista päivää, joka valuu käsistäni. En viihdy siellä enkä täällä, juoksen kyliä, etsin jotakin, en tiedä mitä, on aina kiire enkä kuitenkaan toimita mitään. Kaikki on täällä ala-arvoista, ikävää ja pikkumaista! — Melu kiihtyi omista sanoistaan.
— Sinä tavoittelet mielikuvien luomaa nautintojen maailmaa, jollaista ei todellisuudessa ole.