— Todellisuuttahan minä juuri haenkin. Minä en jaksaisi enkä tahdokaan hautoa mitään veretöntä mielessäni.
— Me emme ymmärrä toisiamme. Sinun maailmasi on kuin lasinen lelu minun silmissäni. Kun auringon säteet siihen taittuvat, on se loistava ja monivärinen, houkuttelee tavoittamaan. Sellaisena se pistää silmääni, vaan tavoittaa sitä en halua.
— Mimmoinen on sitte sinun maailmasi? — kysyi Melu syvään huoaten.
— Minun maailmani on vielä hämärä ja monipoimuisten verhojen peittämä. — Mooses nojasi molemmin kyynärpäin pöytään ja kannatti leukaansa kämmenillään. — Päivät ja toisinaan yötkin etsin sen ääriviivoja, hapuilen sen muotoja verhojen poimuissa. Joskus valahtaa poimu ja pieni kulma kirkastuu silmiini. Silloin tartun siihen, sydämeni lyö; minä tahdon nähdä lisää, revin ja kiskon verhoa, vaadin sitä väistymään, mutta se on turhaa. Se verho ei siirry enempää kuin sen omat lait sallivat sen siirtyä. Eikö se ole merkillinen, se elämän verho? — Mooses muutti asentoa ja antautui tuijottamaan.
— Ei, kuules, heitetään tämä viisastelu! — Melu pudisti pois raskasmielisyyden. — Muistatko, kuinka sinä opetit minulle aa'ta, ja minä puin nyrkillä päätäni ja huusin aa, aa! ja niin se meni päähän. Mutta silloin sinä pengoit kirjat ja hait kaiken näköisiä aita ja vaadit minua oppimaan nekin. Minä en ikinä ole tahtonut oppia muuta kuin yhdenlaisen aa'n.
— Tunnet kuitenkin jo useita eri aita.
— Minä en huomaa eroa ja merkitys on aina sama. Täti toi höyryäviä vateja ja laski ne pöydälle.
— Melu taitaa syödä tänään ensi kertaa, — sanoi hän. — Olin
Melinillä suuruksella ja Karénilla päivällisellä.
— Käytkö sinä Karénilla? — kysyi Mooses.
— Käyn kuin käynkin, kutsun rouvaa tädiksi ja herraa sedäksi, — sanoi
Melu ärsyttelevästi.