— En ole varma. Läksin vaan itsekseni koettamaan jäätä nyt, kun se on puhdas ja pääsee vaikka kuinka kauas.
Ilma oli tyyni, ja auringonsäteet karkeloivat miljoonin hypyin hohtavalla jäällä, hymyilivät, nauroivat ja hyppivät kimmellyksissä toisiaan tavoitellen.
— Uskallammeko kauas?
— Uskallamme.
Selemmällä alkoi tuulla, mutta Mooses painoi Veronikan kädet lujemmin itseensä, tuki häntä voimakkaasti. Rannat olivat jo kaukana ja suuri selkä sinersi haaleana, paikoin hohti valkeana. Ei kuulunut ääntä, ei näkynyt eloa.
— Nyt olemme kahden, — sanoi Mooses.
— Täällä on ihanaa, vapaata! — Silmissä kiilsi kosteus, kasvoilla hohti puna ja voitokas onnen hymy. — Ei kaipaa mitään, ei toivo mitään, vaikka aika seisahtuisi.
— Veronika! — Veronika siirsi katseensa hänen tulisiin silmiinsä ja vapiseviin huuliinsa.
Miljoonat kimmellykset karkeloivat, tuuli soitti, ja rannat kaukaa hymyilivät nuorelle lemmelle.
— Minusta tuntuu kuin olisin aina sinut tuntenut, vaikka ensi kerran katsoin sinua kasvoihin toissa kesänä Kivistömäellä. Silloin kun sinä puhuit.