— Minä näin sinun ihanat silmäsi ja puhuin niille, sinun avoimen, suloisen suusi, sinun — — —.
— Mooses!
— On suloista paljastaa sinulle sieluni ja anastaa sinut omakseni, omistaa, aina omistaa!
— Ja sinä olet ylhäisin kaikista ylhäisistä. Sinun lämmin sydämesi minua rakastaa, voimakas älysi vallitsee minua. Niin, usko pois, sinun täytyy voida vallita minua älylläsi. Silloin vasta hyväksyn tulisen sielusi meidän molempien elämän johto voimaksi.
Lämpöisenä ja raukeana, silmissä onnen loiste ja valokehä kasvojen ympärillä tuli Veronika kotiin rikkaana ja turvallisena. Hän meni huoneeseensa, eli uudestaan ja uudestaan sen, mitä oli tapahtunut. Onnensa huumauksessa tahtoi hän saada vanhempien suostumuksen ja sitten tuoda hänet kotiin, heidän turviinsa.
— Mamma, onko pappa tänään kotona? — kysyi hän ruokasalissa.
— On, kuinka niin?
— Minulla olisi teille kerrottavaa. Mamma, se on niin suurta ja meille kaikille — — — Veronika keskeytti nähdessään äidin kasvoilla tuskallisen ilmeen. Se säikytti häntä ja onnen tunne haihtui hetkeksi. Hän muisti isän sanat edellisenä iltana nulikoista. Samassa ilmestyi uhka silmiin ja tumma pää heittäytyi ylpeänä taaksepäin.
— Sinun pitäisi nyt säästää pappaa ja jättää kertomatta, jos se on jotakin sen tapaista kuin eilen.
— Ei nyt puhuta siitä. — Äänessä oli uusi, naisellinen ja pehmeä sointu, joka herätti äidin huomiota. Hän katsoi äkkiä tyttäreensä kysyvästi, odottaen.