— Minä kiellän kaiken lähentelemisen, ja sinä olet alaikäinen.
Veronika nousi pöydästä hiljaisena ja varmana.
— Meidän päätöksemme on tehty, eikä sitä peruuteta.
— Uskallatko sinä — — —? Isä nousi suuttuneena, vaan samassa hän malttoi mielensä, istui jälleen, heitti aterian kesken ja astui valkoisen salin läpi työhuoneeseensa. Veronikan tuskainen, kyyneltynyt katse seurasi kumartunutta vartaloa, harmaantunutta päätä ja väsynyttä käyntiä. Vedet putosivat poskille, ja nyyhkytys nousi tukehuttamaan.
— Mamma, eikö sinullakaan ole minulle mitään hyvää sanottavaa. Olenko minä pahantekijä taikka huono teidän mielestänne?
Äiti ei jaksanut kauempaa; hän heltyi, tuli Veronikan luo ja silitti hänen painunutta päätään.
— Mamma, sinä et ajattele samoin kuin pappa. Ethän?
Äiti kääntyi pois ja meni silmiään pyyhkien huoneeseensa.
Monta tuntia tuijotti Veronika eteensä, punnitsi uudestaan ja uudestaan päivän tapahtumia. Kalvava pelko ja epäilyskin pyrkivät nostamaan päätään. —
Ellei Mooses näin ollen — — — ei, ei. Hän rauhoittui sovittuaan telefoonissa Mooseksen kanssa, että iltapuolella tavattaisiin. Tunnit matelivat hitaasti, ja lyhyt talvipäivä oli aikoja sammunut, kun hetki löi. Veronika tuli portille samalla, kun Hely, Esa ja Mooseskin sinne saapuivat. He jättääntyivät Helystä ja Esasta jälkeen puhuakseen omasta asiastaan.