— Olen puhunut vanhemmilleni. He eivät suostu, mutta eihän se meidän päätöstämme muuta.
— Veronika, uskallatko sinä sittenkin? Arvaathan, mitä merkitsee, ellei isäsi suostu. Elämämme tulisi olemaan ahertamista jokapäiväisen leivän vuoksi. Siihen sinä et ole tottunut.
— Hylkäätkö sinäkin minut? — Veronika hoippui leveällä tiellä ja tuijotti itsepintaisesti maahan.
— En koskaan! Kuinka sinä… Sinä olet nyt tuhat kertaa minua lähempänä kuin aamulla. Älä koskaan sano, mitä äsken sanoit. Minä pidän sinusta kiinni kuin omasta sielustani, tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi vaikka kuinka kalliista hinnasta.
— Vaikka minusta luopumalla?
— Älä kiusaa minua. Veronika, sinä olet onneton, epätoivoinen. Mitä minä voisin — — —.
Pimeys peitti heidät, suru hiipi kädestä käteen, sydämestä sydämeen ja hukkui voiton riemuun.
— Minä en ole enää suruinen. Oletko sinä?
— En, minä olen julman rikas!