Valot välkkyivät pitkän rakennuksen akkunoista maantien varrella. Se oli Karénin rakentama seurahuone. Toisella puolella tietä oli hänen oluttehtaansa ja syvemmällä metsässä hänen asuntonsa. Esa ja Hely olivat menneet sisälle, kun Mooses ja Veronika tulivat portille.
— Täällä on huonoa elämää; tuskin sinä tahdot sitä nähdä?
— Me katselemme elämää yhdessä suoraan silmiin. Eikö niin? — He seisoivat hetken ääneti, lähetysten. Lumihaahtuvat putoilivat hiljaa, taukoamatta. Metsä humisi ja valot akkunoista heittivät pitkiä varjoja jäiselle tielle. Sisältä kuului valittava valssin sävel ja voimakasta jalanpoljentaa. Kun he avasivat eteisen oven, tuoksahti heitä vastaan paha tupakan käry, oluen haju ja äänten sorina. Veronika tarttui Mooseksen käsivarteen ja yhdessä he tunkeutuivat perähuoneeseen joukon lävitse. Siellä oli kyllä väljempää, mutta oluen ellottava haju vahvempi. Penkillä retkotti paksu mies, ja häntä herätteli akka. Esa ja Hely olivat myös pujahtaneet tänne.
— Mikäs roive tuo on? — kysyi Esa eräältä akalta, osoittaen miestä.
— Se on meirän!
— Mitä se teirän täällä makaa?
— Häh? — hönähti akka.
— No, herättäkää se ja viekää — — —.
Akka nuiji ja ravisteli, minkä jaksoi, ja lopulta nousi paksu mies istumaan. Tuskin hän oli saanut silmänsä raolleen, kun akka innostui ja alkoi:
— Voi, rahjus, tääll' sie roikut ja rähjäät. Missäs piirurahat on?