— Selkänahasta, — ivasi joku. Akka ei kuullut, pulasi vaan ukkoa rekeen.
Nuoret tunkeutuivat tanssihuoneeseen ihmismuurin lävitse. Kuumuus helmeili hikenä otsilla, ja tytöt läähättivät vavisten ponnistuksesta tanssittuaan nääntymään saakka. Parit pyörivät kuin myllynkivet yhdessä kohden, lensivät siitä tuiskuna joukkoon tölmäisten toisia pareja, niin että sisälmykset tärskähtivät. Notkeammat parit pysyivät väljemmillä aloilla, noudattivat soiton valittavaa säveltä, liitelivät ja keinuivat sen aalloilla kalpeina, jännitettyinä, tanssin intohimon pakottamina.
— He tanssivat kuin henkensä edestä, — kuiskasi Veronika. Hän tunsi kuinka kostea hiki tunki tyttöjen vaatteiden läpi, ja toisinaan kylmä, märkä käsi sivuutti hänen kättään tungoksessa. Hän sääli ja inhosi heitä. — Minua puistattaa, — kuiskasi hän Helylle. — He värisevät kuin leikattu kala, — sanoi Hely.
Silmät palavina tanssin kiihkosta, sieramet leveinä, kasvot kalpeina heittivät pojat tyttöjä käsistään, ottivat uusia ja pyörittivät raivoisasti.
— Minua tukehuttaa, — valitti Hely.
— Mene ylös lehterille yrittämään, etkö saisi soittoa taukoamaan, — pyysi Mooses Esaa. Hetken kuluttua soitto lakkasi, parit hajaantuivat, ja keskelle lattiaa jäi vapaata. Mooses astui siihen, sivalsi tukan otsaltaan, heilutteli lakkiaan ja alkoi:
— Oli kerran, — hänen äänensä pysäytti kaiken liikkeen, ja ihmiset katsoivat häneen. — Oli kerran veden väen nuoriso vangiksi otettu ja viety talven syvään veteen, sullottu paksun jään alle, jonne ei mikään auringonsäde pilkistänyt. He olivat aina ennen vapaina ollessaan kuunnelleet Ahdin ihanaa soittoa, karkeloineet kesäisillä vesillä ja laulaneet taivaan sinen ylistystä ja kuulleet aaltojen kotoista loisketta. Nyt he ikäväänsä itkivät, suruunsa nääntyivät ja tuskaansa valittivat. Silloin tarttui Vetehinen rumaan päristimeensä, soitti epätoivon polskaa, joka pakotti vangit tanssimaan liejuisissa onkaloissa. He tarttuivat toisiinsa rajuina, kiitivät villinä kaarissa ristiin rastiin ahtaissa vesissä, polkivat tahtia, huusivat vauhtia jäisen kannen alla.
Minusta tuntuu kuin pyörisimme täälläkin Vetehisen syvissä onkaloissa, kahleet jaloissa, käsissä, ja polttava suru, tuska ja valonkaipuu sydämessä. Mutta älkää antako ruman pärinän itseänne lumota! Uneksikaamme keväästä, ihanasta vapaudesta, jolloin taas saamme seppeleitä punoa ja voimme laulaa taivaan sinen ihanuutta! Outo mies astui puhujan luo, kuiskasi hänelle jotakin korvaan ja poistui.
— Minua kiellettiin puhumasta, kun ei ole esivallan lupaa. Tästä näemme, että olemme talvisten jäitten alla. Vielä kerran sanon: Uneksikaa keväästä, sillä ellemme jaksa kevättä toivoa emme sitä saavuta!
Veronika tuli levottomana häntä vastaan. — Mitä tästä vielä tulee?