AATU. Niinkuin se Amerikka nyt oisi heti tuossa vasikkahaan takana!
MIINA. Niin, minä olen sellainen vain typerä tyttö, mutta minä rakastan sinua, Aatu, ja syrämeni ihan halkeaa surusta. Mennään pois täältä, pois kauas, juostaan, lymytään, tehrään mitä vaan. Lähre pois täältä, rakas Aatu, minä ihan menehryn!
AATU (levottomana). Sinähän ihan vapiset, olet kuin siipeen ammuttu lintu. Älä nyt noin, Miina, älä säiky. Äitisi hoitelee Kallea, ehkä se siitä tointuu. Älä sinä itke, älä itke, Miina!
MIINA. Minun täytyy itkeä, kun syrämeni on niin raskas. En ole koskaan ennen surrut enkä koskaan kenestäkään niin paljoa piitannut kuin sinusta, Aatu. Ja että näin piti käyrä, ei, ei, minä en jaksa kestää. (Nyyhkii.) Mitä sanoo äitisikin? Sinun äitisi on niin hyvä ja jalo ihminen!
AATU. Niin, äiti — —! Kuule, tule kanssani kotiin!
MIINA. kotiisiko? En minä voi katsoa äitiäsi silmiin. Minä olen ollut teirän välillänne, ja minun vuokseni on näin paljon pahaa tullut!
AATU. Miina, älä itke, ei sinun vuoksesi, eihän. Älä nyt noin itke. Minä selitän äirille kaikki ja lopun äiti sitten arvaa. Rakas Miina, sinä olet nyt minulle niin kallis, että menen tähtesi vaikka vankeuteen — — ja kun sieltä tulen — —
MIINA. Älä puhu — älä puhu — —!
AATU. Kun sieltä tulen, niin oletkos sittenkin omani?
MIINA (hiipii häntä lähemmäksi). Olen, aina olen omasi.