EMÄNTÄ. Itte panet kaikki rapisemaan. On nyt ihminen mikä tahansa, kun ei se vaan ole tehnyt rikosta. Ja kukas tietää, mitä sinun osaksesi siinä asiassa tulee. Voi sentään, kuinka syrämein on kipeä. Menekin tierustamaan, missä se seppä on ja elääkö se vai joko se on tyyten kuollut.
AATU. Kyllä tuo nyt jo kummittelisi, jos se kuollut olisi. Saahan sitä yrittää kuulustella. Kirottu juttu se vaan on, antaisin koko talorähjän, kun tästä kunnialla selviäisin.
EMÄNTÄ. Kaihan sinä antaisit, vaikka vielä vanhan äitisi möisit. Saat myyräkin, ei minustakaan enää mihkään o'! Sellainen se on elämän palkka: tuskaa, vaivaa vaivankin päälle.
(Itkee.)
AATU. Ei äiti nyt saa niin surra. (Hypistelee lakkiaan.) Syränhän se on minullakin, eikä mielein ole kevyt, ahristaa tuntoain ja teirän surunne kirvelee mieltäin. Koetetaan kestää yhressä. Sekin Amerikka nyt saa olla menemättä.
EMANTA. Siunattu lapsi, oletkos sinä tullut sen ymmärtämään? Sellaista se on, kun ne suuret surut ja onnettomuuret tulevat, niin ne vasta ihmistä opettavat. Kaikki minä teen ja kaikki syrämesi mieliteot nouratan, mutta älä jätä kotias — — jollei — — niin, jollei täyry…!
(Itkee.)
AATU. Minä en pakoile. Jos niin on käyräkseen, niin käyköön, menen sitten linnaan!
EMÄNTÄ (parahtaa). Siunatkoon sinun puheitasi!
AATU. Sanon vaan, että voisihan niinkin käyrä!