Vainiolla kellertävä vilja välkkyi ja lainehti tuulessa. Apila täytti ilman huumaavan makealla tuoksullaan. Maa huokui lämpöä, auringon säteet tuikkivat kuin timanttineulat ilmassa ja keveät varjot leikkivät metsänreunassa. Käki kukahteli harvakseen ikäänkuin ihmetellen itsekin, että keväällinen rakkaus houkutteli laulamaan vielä keskikesälläkin.
Saima seurasi vanhaa, poljettua polkua, joka kiemuroi peltojen poikki, heinäsarkojen halki suoraan rantaa kohti. Hän upotti itsensä valon ja tuoksujen mereen, yksinäisyyteen ja linnunlauluun.
Tämä on riemua ja ihanuutta!
Hän heittihe pehmeään, viileään ruohoon polulle, sulki silmänsä, risti kätensä ja palveli hengessään ympäristöään. Maakin tuoksui ja huokui viileyttä hänen kuumaan ruumiiseensa. Kädet ristissä niskan takana hän katseli taivaanlakea, lentävien, utuisten pilvien vauhtia ja heiluvia puitten latvoja. Ja hän oli itse kuin pieni, kiinteä piste suunnattomalla pinnalla, maahan liittyneenä kaikkeuden hiukkasena, katseleva, kyselevä…
— Kuka? Hän hypähti polvilleen, oli tuntenut maan heikosti jymisevän lähenevistä askelista.
Polkua astui mies, kirves olalla, vaatteiltaan maamies, kasvoiltaan —? Saima ei päässyt selville, mitä hän oli kasvoiltaan, näki vain terveen, soman suun ja sen ympärillä hennot viikset, leveät hartiat ja kaksi suoraa jalkaa hiukan erillään toisistaan, kun hän pysähtyi.
— Kuka te olette? kysyi Saima ensiksi ojentaen kätensä miehelle.
— Olenhan vaan — sanoi mies hymyillen, vaan ei ennättänyt sanoa nimeänsä, ennenkuin Saima huudahti:
— Yksi kuudesta, minä arvaan: Olli, eikö niin?
Mies nyökkäsi: Kuusihan meitä on, ja minä olen Olli, mutta kuka te olette? sanoi Olli levittäen silmänsä suuriksi. Kirves oli yhä hänen olallaan, kun hän seisoi hajasäärin Saimaa katellen.