— Minä olen Saima. Sen Vanhan Viisaan holhokki kaupungista. Joko tunnette?
— Tunnen. Tervetuloa! Olli laski kirveensä maahan.
Metsästä kuului kiihkeää koiran haukuntaa ja pellon rajaan juoksi vasikoita, lampaita ja muuta karjaa.
— Ovatko ne vihaisia? kysyi Saima pelokkaana.
— Muu, muu, ne ovat kauhean vihaisia! pelotteli Olli, jonka silmissä kiilui veitikkamaisuus.
— Narraatte!
— Ette suinkaan te pelkää?
— En, en minä pelkää, sanoi Saima asettuen uuden tuttavansa taa niin lähelle kuin suinkin taisi ja piteli hänen paidanhihastaan kiinni. Silmät seurasivat laukkaavia elukoita, ja kun ne jälleen hävisivät metsään, nauroi Saima seuralaiselleen:
— Enkös ollut rohkea? En juossut pakoonkaan.
— Minnekäs jänö juoksee, kun on pää pensaassa! Ollin naama oli niin ärsyttävän veitikkamainen, että Saiman täytyi hutaista häntä huivillaan poskelle.