Saima nosti päänsä sohvan nojasta ja sanoi raukeasti: — On. Täällä on kylmä ja pimeä.
— Mutta nyt vietämme juhlaa, kaikki tulet palamaan ja kaikki surut hiiteen! Katsos, mitä minulla on, ostin uuden viulun kaupungista ja nyt soitamme yhdessä. Sinä säestät, eikö niin, jänö?
— En minä jaksa, sanoi Saima raukealla äänellä.
Olli piteli viuluaan — hän oli pikku poikana harjotellut ja syksyiltoina aikoi Saiman ratoksi opetella — ja näppäili sitä alottaen hiljaa soitella surunvoittoista laulua.
— No, jänö, soitetaanko, yritä nyt hiukan, pyyteli Olli silittäen hänen päätään.
— Soita sinä, minä kuuntelen, sanoi Saima painaen jälleen päänsä sohvan nojaan.
Olli soitteli iloisia säveliä ja lopuksi vilkasta valssia. Saima polki ensin hiljaa jalallansa tahtia ja nousi sitten äkkiä ja otti tanssiaskeleita, vähitellen vilkastuen, kunnes kiiti huimaa vauhtia pitkin lattiaa laulaen:
— Reippaammin, vielä reippaammin, kas niin ja vieläkin vikkelämpään, la, la, laa! laa, la, laa! hei, hurjemmin!
Nyt hän kiiti kevyenä kuin keijukainen silmät palavina, kasvot kalpeina, hento vartalo tanssin tahdissa nytkähdellen. Povi nousi ja laski, yhä kiihkeämmin liiti jalka, silmä paloi.
— Hurjemmin, Olli, hurjemmin, la, laa, la, laa!