— Paitsi särkemällä elämäni.
— Olet oikeassa. Minä tulen, vaikka —
— Sano kaikki!
— Minä teen sinut onnettomaksi.
— Onnettomuuskin on suloinen sinun kanssasi, sanoi Olli.
Kirkkaat kyyneleet putoilivat tummista silmistä, ylpeä pää painui nöyränä, ja sylitysten he istuivat viimeisen iltansa. Aamulla alkaisi pitkä ero, ja epämääräinen pelko tulevaisuudesta kammotti heitä kuin pimeys lapsia.
V
— Kuulehan, Vanha Viisas, mitä Olli kirjottaa — tämä on vastaus siihen, jossa pyysin häiden lykkäystä tulevaisuuteen — kuulehan: "Omani minä otan, en tahdo turhaan palaa, ja kun aika tulee, noudan sinut!" Ha, ha, ha, kun aika tulee, noudan sinut, noudan sinut kuin kissanpojan ja pistän taskuuni ja vien kotiin ja hiukan silitän ja annan lämmintä maitoa, väliin leikin kanssasi, vaan älä sinä näytä kynsiäsi, pysy kauniisti kotona. Tämä on liian hassua ollakseen vakavaa elämää. Voi, sano, Vanha Viisas, mitä minun on tekeminen? Kyllähän isä aina sanoi: Saima, kun et ole varma, mikä on oikein, niin jätä se silloin sikseen. Tämä sapettaa, ärsyttää. Minä raivostun, kun hän yksipäisesti vaatii minua sinne korpeen karjapiiakseen. Kirjotanko, etten milloinkaan taivu?
— Rakkausasioihin ei saa kolmas sekaantua, sanoi Vanha Viisas levollisesti. Sanon kuitenkin: ei kiivaudella miestä nujerreta. Ole kylmä, tyyni, korkealla kuin kuningatar. Anna hänen odottaa. Jo hän olisi merkillinen mies, ellei taipuisi.
— Hän tulee ja noutaa, ei aiokaan odottaa, sanoi Saima puoleksi nauraen, puoleksi kukertaen.