— Millä oikeudella hän sinut väkisin veisi?
— Voi ystävä parka, Olli ei ole kuin muut miehet, jotka ottavat, kenen saavat. Olli ottaa, kenen itse tahtoo.
— No, olisi sitten jo ottanut!
— Sehän se juuri on. Hän on sitonut minut, sitonut veriinsä. Minä en voi riipaista itseäni irti, vaikka ikävään nääntyisin siellä korvessa.
— Anna ajan kulua, kyllä hän talttuu, sanoi Vanha Viisas, nostaen pöydältä juuri korjaamansa vihot hyllylle, ja heitti pitkäkseen sohvalle. Hän oli lyhyt ja pyöreä, leuka kaksinkertainen, silmissä vakava, hiukan kärsivä ilme, tukka harmahtava, ennestään musta ja tuuhea, kädet pienet ja sirot, äänessä naisellinen helähdys, jota hän koetti peittää ja tehdä miesmäiseksi.
— Ellei hän taltu? sanoi Saima alakuloisena.
— Silloin hän on miesten mies! huudahti Vanha Viisas tavallista elävämmin ja äänessä helähti naisellinen aines.
— Älä kiusaa minua. Sinä et tiedä, kuinka vakavaa tämä on, tuntuu siltä kuin pitäisi kuristaa itsessään jotakin. Äsh! Vaan mitä sinä tästä ymmärtäisit, vanhapiika!
Viimeisen sanan kääri Saima pumpuliin, mutta se pisti kuitenkin. Vanhanpiian silmissä välähti ja kaksinkertainen leuka tuli tummanpunaiseksi.
— Älä kysy neuvoa sellaiselta, joka ei ymmärrä. Tee kuin parooni
Münchhausen, kun olet vajonnut suohon, — vedä itsesi tukasta ylös.