— Entä sitten?
— Pappini nai nuoren maalaistytön ja minä perustin kouluni.
— Entä sitten?
— Sitten olen yrittänyt kuristaa naista itsessäni, osaksi onnistunut, mutta toisinaan avautuu sellainen kouristava tyhjyyden kauhu, ammottava kuilu eteeni. Minulla ei ole yhtään ihmistä, enkä minä ole mitään kellekään, hukun, haihdun jälkeä jättämättä. En ole koskaan saanut painaa ketään omaa sydämelleni…
Saima siveli ystävänsä kättä ja nousi sitten ääneti poistuen huoneeseensa.
En ole koskaan saanut painaa ketään omaa sydämelleni…
Sanat soivat yhä Saiman korvissa ja ajoivat häntä rauhattomana paikasta paikkaan. Hän istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa. Soitti tunti tunnilta, kunnes voimat turtuivat.
— Minä menen musiikkiopistoon, sanoi hän ystävälleen.
— Voithan koettaa, sanoi Vanha Viisas.
Voimat ja ajatukset valuivat uuteen uraan. Työn vaikeudet nousivat vuorina vastaan. Kiihkeän luontonsa ponnella hän kiipesi, ponnisteli yli voimain, eikä piaano sittenkään totellut.