— Meren rannalla.
— Niinpä kyllä, mutta — —?
— Miltä meri näyttää sinusta? Pidätkö siitä?
— Eihän sellaiseen kysymykseen voi vastata. Jos kysyt: pidätkö minusta? Vastaan: en, minä elän sinusta!
— Elätkö sinä merestäkin?
— Elän kylläkin.
— Minä olenkin merta. Muistathan sinä sen rannan? Tiedäthän, siellä synnyin ja kasvoin, leikin hiekalla, kivillä, loiskin vettä jaloillani, juoksin siinä ja temmelsin. Ranta oli paras ystäväni ja uskottuni. Aina se kuunteli laulujani ja unelmiani, ei suuttunut oikuista. Ja sitten kun kasvoin, riitti sen laajuus minun vallattomalle mielelleni. Silloin vasta, kun äitini kuoli, syntyi meri minulle, ja minä näin sen mahtavuuden. Se pelotti ja houkutti, kyseli ja selitti. Taivaan ranta oli toisen elämän ranta, jonne äiti oli mennyt. — Saima seisoi nyt Ollin luona akkunassa.
— Mutta se toinen puoli, Olli, se minun elämäni toinen puoli. Aina sileät, turvalliset, valoisat kadut, yhä uusia kasvoja, paljon kuin laineita rannassa, ja ne hymyilivät kauniille. Heidän joukossaan on hyvä olla, tanssia iltansa ihanan soiton siivillä, kuulla, nähdä kaunista ja olla kaunis kaunisten piirissä.
— Kaunein kaunisten joukossa, kuiskasi Olli.
— Imartelija!