— Minä en rakasta sinun kauneuttasi, rakastan sinua itseäsi, sanoi
Olli vakavana.
— Ihmiset sanovat ja alan uskoa itsekin olevani pelkkää kuorta. Vaan älä sinä usko sitä, Olli. Kuulehan, miksi minä rakastan kaupunkia, enkä vain rakasta, elän siitä! Kaupunki, ja sen tuhannet, kymmenet tuhannet ihmiset ovat minulle merta. Jokainen yksityinen on kuin aalto, katson sen läpi pohjaan, näen ehkä heleää hiekkaa, ehkä limaa, mutaa, ehkä syvää vettä. Ihmislaineet yksityisinä sitovat ja houkuttelevat minua, keikun mielelläni niiden huipuilla, leikin. Mutta kaupungin elämän kokonaisuus, kun sen ulapalla pauhaa ja myrskyää ja pohjalla ulisee ja itkee, se kiehtoo minua, vetää kuiluunsa eikä mikään maailman mahti voi minua estää —!
— Saima kulta, unohda tuo! Mitä sinulle sanoisin? Silmäsi ovat suuret ja syvät ja näenhän, että sinua huolettaa, mutta unohda se, unohda!
Saima tuijotti yhä merelle taistellen itsessään salaperäisiä voimia vastaan.
— Sinä olet voimakkaampi minua, Olli, mutta pelkään, että kaupunkimeri on sinuakin voimakkaampi minussa.
— Kaupunki, kaupunki! Oletko sinä noiduttu? Vietätkö häitä kaupungin kanssa etkä minun?
— Ha, ha, haa! Saima itki ja nauroi hermostuneena.
— Itke, itke, se vapauttaa ja nyt me olemme ihmisiä, sinä ja minä.
Aika ei odota, elämä valuu käsistämme.
— Olet oikeassa, mies, pois mietteet. Minä tahdon elää, nauttia.
Melkein unohdin sadun.
— Ohhoh, helpommin hengitän, huokasi Olli, tekeytyen iloiseksi, vaikka surumielisyys piili silmissä, — kun sinä lakkaat filosofeeraamasta. Se oli vallan pöyristyttävää.