— Onhan tämä satua, eikö totta, Saima?
— Satua, satua, armaani, sanoi Saima niin lämpimästi, että Olli nousi pöydästä ja tuli hänen luokseen.
Saima juoksi nauraen toiseen huoneeseen, mutta ilmestyi pian ovelle hohtavassa valossa, väljä aamunuttu yllään. Hihat valahtivat olalle, kun hän nosti kädet niskaan ja katseli lähenevää miestään silmät puoleksi ummessa.
Seuraava aamu oli kirkas. Auringon lämmittävät säteet leikkivät nuorten kodissa ja kumpikin nousi keveänä.
— Olli, sinähän säteilet! huusi Saima, kun Olli oli pukeutunut ja seisoi ovella.
— Jos osaisin laulaa, ylistäisin sinua, mutta jos mörinä kelpaa, niin — —
— Säästä korviani!
Molemmat nauroivat.
— Tiedätkö, mitä nyt teemme?
— Loihdit tänne kahvia ja ehkä sitä eilistä samppanjaa.