— Saima, soita vähän, että Liena näkee, kuinka se käy.
— Voithan sinä itsekin näyttää. Saima nykäisi hartioitaan ja meni toiseen huoneeseen.
Lienan alahuuli lepsahti hymystä lerpalleen ja silmät iskivät vinosti sivuhuoneeseen.
— Voinhan minäkin, yhdellä sormella. Näin se soi! sanoi Olli.
— Kiitoksia vaan, kyllähän se on komea, nuhahti Liena ja hävisi pirttiin.
Olli yritti kankeilla sormillaan tapailla ääniä.
— Älä soita, se on kuin pistelisit minua neuloilla! Tuollainen takominen! huusi Saima hermostuneesti.
— Saima kulta, mistä tämä huono tuuli nyt on tullut? Äsken sinä olit iloinen ja lauloit, niin että minä tahdoin väellekin…
— Väelle ja väelle! Sehän se juuri on. Sinun väkesi on epäjumala ja sille sinä rakennat, raadat ja näyttelet vaimoasikin kuin mitäkin ulkomaan elukkaa.
— Etkö sinä tahtoisi olla yhtä meidän kaikkien kanssa? sanoi Olli hymyillen.