— Muistatko sinä, Olli, sitä säleaitaa kotini pihassa? sanoi Saima kääntyen äkkiä Olliin päin.
— Muistan kyllä nähneeni sen pikku poikana.
— Sen aidan rakosista tirkistelin minä tyttöpahasena teidän maalaisten menoa ja tuloa.
— No, niin!
— Sinun väkesi ja minun välilläni on vieläkin säleaita.
— Sinä voit sen repiä alas.
— Minä en voi enkä tahdo.
— Miksi et?
— Silloin he kaikki tulisivat minun puutarhaani, hajottaisivat leikkimajani, polkisivat kukkiani, minulla ei olisi suojaa, ei mitään omaa soppea, jossa olisin turvassa, vapaa, saisin tehdä mitä haluaisin. Heidän silmänsä vartioisivat minua aina ja katsoisivat karsaasti.
— Oletko sinä ajatellut, että minulla on hyvin hankala paikka? Olli pyörähti äkkiä piaanotuolilla.