— Se kuuluu minun ammattiini.
— Huh, ammattiisi! Myöntää sinun täytyy, että on se sentään hupsua, kun mies lypsää lehmiä henkensä edestä ja piiat käyvät kylää ja emäntä ajaa villillä hevosella.
Olli tarttui äkkiä lujasti Saiman käsivarteen, katsoi häneen — tuli syvä hiljaisuus, metsä pidätti henkeään — hevonen ravasi tasaisesti ja nuoret tuijottivat hämärään. Saima itki hiljaa.
Kun oli jonkun verran rauhottunut, sanoi hän hymähtäen:
— Huomaatko nyt, miten hupsua on minun olla Kulanpään emäntänä.
— En, huomaan vaan, että sinulla on vietävän häijy sisu.
— Niin onkin ja siksi minä osaan pitää sinusta niin hirveästi ja tahtoisin sinut vapauttaa, viedä suureen ihanaan maailmaan, missä kaikki ihanuudet olisivat jalkaimme juuressa. Sinä olisit minun herrani, ja kuule, me saisimme omistaa toisemme jakamatta, kenenkään häiritsemättä. Sano vain yksi ainoa sana: "suostun". Minä rukoilen sitä sanaa, minä janoon sitä!
Olli irrotti hellästi vaimonsa kädet kaulastaan, oikaisihe suoraksi istualleen ja sanoi hiljaa: — En!
Saima jäykistyi, istui äänetönnä, pienet veriset nyrkit puserrettuina.
— Olli, anna hevosen seistä.