— Ensin neuvotellaan, — sanoi Paavo.
— Niin, ensin neuvotellaan, — huusivat kaikki. Seuraavana aamuna menivät he helsinkiläisten työnjohtajan puheille. Näres tuli heitä vastaan hyvin arvaten asian. — Mitä asiaa? — kysyi hän, tiukasti katsoen miehiin, kädet housuntaskuissa.
— Kyllä teidän sakkinne on joutunut väärään paikkaan. Tämä on meidän työmaata. Kun sen nyt tiedätte, ette suinkaan aijo jäädä tänne! — sanoi Paavo, tuimana hänkin.
— Työ on nyt meidän eikä siihen tule kenenkään mitään! — tiuskasi
Näres kääntäen selkänsä miehiin ja poistui.
Siinä miehet seisoivat korvallistaan raapien.
— Se on tehtävä, — sanoi Paavo synkkänä.
— On, on! Kyllä ne vielä… senkin käet! — miehet murisivat kuin ärsytetyt karhut.
— Tänä iltana yhdeksältä. Hakekaa kaikki meidän miehet. Aseet mukaan, — kuiskasi Paavo lähemmille tovereille. Silmät kiiluvina ja nyrkkiä puiden taskuissaan, palasivat miehet kukin kotiinsa.
Koko vuoden ansio oli nyt luiskahtamaisillaan sivusuin ja se tiesi nälkää.
— Työnjohtajan konttori on alakerrassa ja sinne pääsee akkunasta. Me tulemme vähitellen: kaksi, kolme kerrallaan, ettei näyttäisi hyökkäykseltä, ja pujahdamme akkunasta sisään. Käytävissä ja huoneissa on pimeä, sillä akkunat ovat laudoilla tukitut, — selitti Paavo.