Illalla kiersivät miehet rakennusta, kulkien muina miehinä. Yövahdin siirryttyä kulmasta, pujahti Paavo parin toverinsa kera akkunasta kellarikerrokseen. Toiset seurasivat, ja kun kaikki olivat kerääntyneet konttorin ovelle, astui Paavo rivakasti huoneeseen.
Näres seisoi pöydän päässä, himmeä lamppu edessään. Hän ei näyttänyt hämmästyvän.
— Vielähän te nytkin täällä liikutte. Onhan vieraita kielletty tulemasta työmaalle. Sen toki tiedätte! —
— Sen tiedämme, vaan kuka täällä on luvatta? Te juuri olette tungettelijoita. Nyt puhutaan suoraan; luopukaa, taikka — —! — huusi Paavo.
— Taikka —! — huusi Näreskin astuen askelen lähemmäksi.
— Meitä on monta ja kyllä me vertoja vedämme helsinkiläisille käille! —
— Heittäkää uhkaukset. Katsokaa tätä! — sanoi Näres, kylmästi ojentaen revolverinsa miehiä kohti.
— Ei se auta! — huusi Paavo syösten Närestä kohti. Samassa revolveri laukesi ja Paavo peräytyi toveriensa luo pidellen käsivarttaan. Hampaitaan purren tuskassaan ja vihoissaan hän huusi: — Ellet, kirottu koira, heitä pois tuota revolveria, niin kyllä teidät…! —
Revolveri laukesi toisen ja kolmannen kerran yli miesten päitten, eikä kukaan uskaltanut lähestyä Närestä.
— Älkää luulko, että te urakkaa saatte. Sitä eivät mestarit anna teille tämän jälkeen millään ehdolla, vaikka minut tuhoaisittekin, — sanoi Näres nähdessään veisten miesten käsissä välkähtelevän.