Metsän humina kuiskaili heille, miten mitätön on ihminen kohtalon kovissa käsissä. Heidän oma pienuutensa, suuren luonnon sylissä, pakotti heidät arasti ajattelemaan olemustansa.
— Liina, — sanoi Aku, katse yhä polkuun kiinnitettynä. — Minusta tuntuu kuin ei tämä ruohoinen polku astuessamme etenisi; me vaan survomme aina samaa paikkaa. Samanlaista on minusta elämämme. Me emme ole vieläkään irtaantuneet lapsuuden tunteista; ne ovat vaan toisessa muodossa mielessämme. — Hetken kuluttua hän äkkiä kysyi:
— Uskotko, että Jumala etsiskelee isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen? —
— Minä en uskalla ajatella sellaisia asioita, sillä jos hetkeksikään annan niille valtaa, kauhistun niitä ja minusta tuntuu kuin joku tarttuisi minuun. Ja se joku on aina paha voima, — puhui Liina salaisen ahdistuksen painostamana.
— En minäkään tahtoisi näitä ajatella, vaan minun täytyy. — Akun katse oli jännitetty ikäänkuin torjumaan näkymätöntä vihollista.
Liina katsoi häneen säikähtänein, suurin silmin.
— Toisinaan joudun ihan raivoon ajatellessani, että isäni teki sen ja jätti minulle kamalan muiston kalisevista raudoistansa. Vanhat koulutoverini, joita on täällä konepajassakin, muistavat vielä kaiken tuon. Heidän sivuuttavat katseensa saavat sappeni kuohumaan, kun vaan kiistaan joudutaan. Ja jos he uskaltaisivat viitata siihen, en tiedä, mitä tapahtuisi.
— Jumalan tähden, Aku, älä puhu noin! Sinä et saa miettiä sellaisia asioita. Ole iloinen, kuule, ajattele muita asioita, jotakin — — —! —
— Liina, — keskeytti Aku tarttuen hänen käteensä, — jos sinä olisit minun, unohtaisin isäni; mutta sinä et ole! Minä olen yksin, eikä kukaan minusta välitä! —
— Minä välitän! —