— Sinä välität; mutta sinulla on mies. Ja jos sinä uskallat välittää minusta, saat saman maineen kuin oli äidilläsi. Niin, sinäkin olet äitisi tytär, heikko ja taipuvainen, vailla rautaa. Miksi sinä menitkin tuon puskevan pässin vaimoksi? Voitko sinä selittää sitä? — Akun katse oli muuttunut uhkaavaksi. Liina väänteli käsiään ja purskahti itkemään. — Se on totta, voi äiti, äiti! — Liina istui kivelle ja nyyhki kauan aikaa.
— Heikkoja ei säälitä, ne viskataan lokaan! Kun ajattelen äitiäsi, vapisen sinun puolestasi, ja se saattaa minut raivoon. Jos näkisin jonkun miehen sinuun koskevan, niin — —! —
— Aku kulta, älä puhu noin, minä pelkään sinua. — He astuivat edelleen. — Jos kirjoittaisin Paavolle ja pyytäisin eroa. Silloin olisimme vuoden päästä — — Liina vaikeni ja katse leimahti kuin keväinen päivä pilven lomasta. Aku pysähtyi ihaillen hänen hentoa kauneuttaan.
— Tahtoisitko sinä? —
— Tahtoisin. —
— Tällä viikolla voimme jo saada tiedon. —
— Niin. —
Päätös toi rauhan kummallekin. Levollisesti jutellen he saapuivat Liinan asunnolle. Sovittuaan illallisesta yhtymätunnista kaivon luona, lähti Aku kotiinsa.
Päivä oli mennyt metsässä yhtenä humauksena. Kello oli jo kuusi
Liinan kotiin tullessa. Kiireesti hän söi ja mietti samalla mitä
Paavolle kirjoittaisi. — Akusta ei mitään sanota, ei, ei vaikka.
Ettei rakasta, niin ettei rakasta. Paras on kirjoittaa, kuten sanat
sattuvat.
Hyvä Paavo!