— Kyllä, kyllä minä menen, — huohotti Anni kohottaen kätensä suojakseen ja perääntyen ovelle, jonne Akun katse seurasi häntä, kunnes ovi sulkeutui.
Liina itki rajusti painaen tulipunaiset kasvonsa vuoteensa vaatteisiin. Suuri, vaalea tukka aaltoili kuin auringonpaiste hänen hennon vartalonsa verhona.
Aku seisoi avuttomana keskellä lattiaa tajuamatta miten auttaisi Liinaa. Kiihkeän halun valtaamana saada koskettaa tuota vaaleata tukkaa, horjahti hän vastoin tahtoansa pari askelta itkevää kohti; mutta Liina hypähti ylös huudahtaen:
— Älä koske minuun! —
— En, enhän minä — — Pelkäätkö sinä? Katsos, menenhän minä jo, — puhui Aku kuin lapselle.
— Pelkään, olenhan minä toisen vaimo! — Heidän katseensa yhtyivät, mutta Aku näki vaan Annin herättämän tuskan ja häpeän rakastettunsa kasvoilla, riuhtasi itsensä irti lumouksesta, syöksyi ulos, juosten kadulle häpeissään kuin ruoskittu. Jos Aku olisi hetken viivähtänyt, olisi Liina heittäytynyt hänen syliinsä. Nyt hän seisoi kuin kivettynyt keskellä lattiaa, kuuli kuistinoven kolahduksen ja lapsen itkua toisesta huoneesta. Ajatukset seurasivat Akua, joka astui katua pitkin, hattu syvälle painettuna, hartiat luuhistuneina, ryhdittömänä.
— Vaikka koko maailma huutaisi, minä saan hänet kuitenkin, — kuiskasi Liina voitonilosta värähtäen kesken masentavaa tuskaansa; mutta samassa outo kauhu kuiskasi: — Näinköhän äitinikin tunsi? — Häpeän puna nousi uudestaan poskille ja kädet tarttuivat kiireisesti avonaiseen tukkaan. Hän palmikoitsi sen katsellen samalla Paavon kuvaa seinällä. Syvä huokaus puristautui rinnasta. Se oli voimattoman avunhuuto.
— Tämä oli edeltäpäin määrättyä, näin täytyi käydä — ajatteli hän. — Minkä hän Paavolle voi? Ellei hän hyvällä anna eroa, ei pakkokaan auta. Takaisin tuodaan vaikka poliisin voimalla. —
Väsyneenä oudosta mielenliikutuksesta, meni hän aikaiseen levolle. Ensi kerran ajatteli hän leppeästi äitiään tuntien kumminkin kammovaa ahdistusta verratessaan omaa mahdollista tulevaisuutta äitinsä kohtaloihin. — Ei niin, ei niin, — jupisi hän silloin ehdottomasti. — Ennen elän Paavonkin vaimona. Heikko olen kuitenkin, heikko! —
Etuhuoneessa joku kolisteli ja hetken kuluttua hapuiltiin hänen oveaan.