Eteenpäin kirjavassa jonossa suunnattiin kulku kenttää kohti. Nuorilla oli varaa käydä aituun sisään ja maksaa lippu, mutta perheelliset pysähtyivät ulkopuolelle kuuntelemaan soittoa ja saamaan osansa juhlan huipusta. Lapset kirkuivat riemusta kelliessään nurmella auringonpaisteessa. Olipa tämä sentään toista kuin likaisissa pihoissa ja kadulla mylleröiminen.
Aituun sisällä suoritettiin juhla-ohjelmaa, johon kuului muun muassa Paavo Hartikan mahdikas puhe. Siinä ei säästetty kapitalisteja enempää kuin tuota suurta työväestön laumaakaan, joka ei tajunnut aatteita eikä vapautta eikä kuulunut järjestyneihin tai työväestön kermaan, — johon puhuja nähtävästi itsensä luki.
Kentän arvokkaimpaan laitaan, missä juhlan sankaritkin liikkuivat,
Paavo Hartikka saattoi seuralaisensa Liinan ja Annin. Tytöt olivat
hienoissa kesäpuvuissa, mutta kummallakin oli harsoliina eikä hattua.
Tämä se oli Paavoakin aina äköittänyt ja hän oli sanonut:
— Kaikkien naisten pitäisi käydä hatussa; sitten kerrankin säätyerotus häviäisi. —
Mutta Anni oli tokaissut:
— Ei herruus hatussa ole! — ja Paavo oli kauniisti omistanut tytöt seuralaisikseen ilman hattua.
Liina, hento, vaalea tyttö, jonka siniset lapsensilmät ujosti tarkastivat ympäristöä, kätki punastuvat kasvonsa huiviin, huomatessaan Paavo Hartikan tulisen silmäyksen kiintyneen itseensä.
— Ei tuo sinun Paavosi olisi hullumpi mies, ellei liikanainen itserakkaus jo kauas hohtaisi, — sanoi Anni toverilleen Paavon mentyä puhettaan pitämään.
— Minun Paavoni! Mitä sinä höpiset? — jupisi Liina.
— No, ei ainakaan hän minua hännystele. Herraskainen ja hieno sen olla pitää, joka Paavolle kelpaa. —